Vanha mies

Vanha mies, kävelee harmaita kerrostalon portaita ylös kantaen painavia kauppakasseja. Hänen harmaat hiussuortuvansa leijailevat avonaisen ikkunan tuomassa tuulenvireessä. Hän kaivaa pronssisia avaimiaan vanhan nahkatakkinsa taskusta. Viereinen ovi avautuu, ja nuori poika astuu ulos. ”Hei Uolevi-setä”, hän hihkaisee innostuneesti. ”Koska voidaan taas nyrkkeillä?”, hän lisää. ”Nyrkkeillään huomenna, kolmen aikoihin sopisi vallan mainiosti”, Uolevi vastaa. ”Selvä, me mennään isin kanssa katsomaan maatilalle lehmiä, ja possuja, nähdään taas!”, pieni poika vastaa, ja juoksee rappuset alas. Hyi, lehmiä, ja possuja, pelottaa pelkkä ajatuskin. Ne karvaiset sieraimet, ja pilkut. Uolevi ajattelee. Uolevin lihaksikkaat kädet nostavat avaimet, ja avaavat puisen oven. Uolevi istahtaa sohvalle ja huokaisee. Viimeaikoina, hänen jäätyään eläkkeelle 67-vuoden iässä tappo-nyrkkeilijä uraltaan, hän on ollut hyvin masentunut. Ainoa asia joka sää hänet piristymään on ollut kaivaa hyllystä 50litran hera-proteiini-jauhe, ja sekoittaa se veteen. Ottaisinko vähän mansikan makuista heraa, hän miettii. Meh, en jaksa. Hän nousee vihreältä nahka sohvaltaan, ja nappaa kirjahyllystä kolme raihnaista punaista valokuva albumia. Ne ovat hänen tapponyrkkeilijä ajaltaan, otettu Karibialla. Uolevi istuu takaisin sohvalle, asettautuu mukavasti, ja alkaa selata kuvia. Muuttaisin tuonne kyllä mielelläni, hän miettii. Se on hänen unelmansa. Hän on unelmoinut pienestä bambu-talosta Karibialla, siitä asti kun oli pienen pieni sälli. Hän hymyilee itsekseen. Hänen hymynsä muuttuu pian raikuvaksi nauruksi tekohampaiden läpi. Tämähän on selvä juttu, selvä kuin voitto, hän huudahtaa itsekseen. Minä muutan Karibialle, niin minä teen. Pääsen eroon tästä masennuksestakin. Seuraavat päivät ovat yhtä hullunmyllyä. Tavaroita siirretään, papereita väännetään kunnes vihdoin koittaa lento-matka päivä. Lennon jälkeen Uolevi suorastaan juoksee uudelle asunnolleen, ja avaa oven riemua hihkuen. Tämä on minun unelmani, hän sanoo itselleen. Ja nyt se on totta.

Vampyyrigynekologi

Yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo seisoo Pajunkujan päässä. Talossa asuu 18 vuotias vampyyri nimeltään Tilli joka oikeasti on 160 vuotias mutta näytää aina yhtä nuorelta. Hän on ylipirteä ja silmälasipäinen gynekologi jolla on isot hampaat ja hammasraudat. Hänellä on myös torahampaat mutta hän pitää ne piilossa. Hänen vaatteensa ovat kaikki rikkinäisiä koska hän ei koskaan osta uusia vaatteita. Tilli herää aamulla iloisena ja lähtee töihin sairaalaan. On hänen ensimmäinen päivänsä gynekologina joten hän on hyvin jännittynyt. Hän pysäköi autonsa parkkipaikalle ja kävelee sisään suurista valkosinisistä ovista. Sairaalan henkilökunta ottaa hänet hyvin vastaan. Tilli sopii työvuoronsa yhdessä pomonsa kanssa ja hänen pomonsa näyttää Tillille tämän uuden työhuoneen. Pian ovesta tuodaan sisään Tillin ensimmäinen potilas ja hän on hyvin jännittynyt. Potilaalle tehtiin vain normaali tarkastus ja hänessä ei ollut mitään vikaa. Tilli on juuri saattamassa potilasta ulos huoneesta kun yhtäkkiä hän haistaakin makean veren hajun. Hän ei pysty hillitsemään itseään ja tarttuu torahampaillaan potilaan kaulaan kiinni ja imee hänet kuiviin. Tilli hätäilee ja miettii mihin piilottaisi hänen ruumiinsa. Tilli vie ruumiin kotiinsa ja heittää hänet jätesäkissä roskikseen. Tämän jälkeen Tilli pomppii kuin mielipuoli ja miettii että miten näin pääsi käymään. Hän ei nimittäin ole juonut ihmisverta yli sataan vuoteen. Hän on juonut ainoastaan eläimen verta viime vuosikymmenet. Tilli soittaa vampyyriystävilleen ja kertoo tapahtuneesta peloissaan. Hän pyytää vampyyriystäviään syömään jouluateriaa hänen kanssaan. Noin 5 tunnin päästä jouluruoka on pöydässä ja vampyyriystävät ovat saapuneet yhdessä söpöjen vampyyrikoiriensa kanssa. Ja niinpä he kaikki söivät jouluaterian yhdessä.

Possu kaupungissa

"Kuolemme hetkenä minä hyvänsä!", Putte huusi metsässä Patelle. He juoksivat minkä 2cm pitkistä jaloista vain pääsivät. Heidän perässään juoksi susilauma, jotka halusivat popsia pikku possut suihinsa. Heillä oli jo hyvin etumatkaa, kunnes Puten iso maha otti kiinni kantoon jonka yli he hyppäsivät ja hänen paitansa repeytyi ja Nalle-Puhin kuva meni kahteen osaan. Pate otti Puten pois kannon päältä ja he jatkoivat juoksemista Puten talolle. Heti kun he pääsivät sisään, he pistivät oven lukkoon. He tasasivat hengitystään hetken, ja sitten Pate huudahti: "Minun tonttulakkini! Se on tippunut!" "Minun myös!", Putte vastasi. Molemmilla oli pelästyneet ilmeet kasvoillaan. Sudet voisivat jäljittää heidät tonttulakkiensa avulla. Putte tärisi pelosta. "En halua tulla paistetuksi!", hän sanoi. "Pelkään sitä yli kaiken!" Pate yritti lohduttaa Puttea: "Ei sinua paisteta. Olet niin nuorikin. 2-vuotias reipas pikku possu. Mutta olet oikeassa, että sudet löytävät meidät pian. Meidän täytyy paeta! Lähteä pois tästä metsästä. Lähdetään kaupunkiin!" Putte mietti hetken. Paten ajatus olisi kieltämättä hyvä. Kaupungissa ei olisi susia ja Putte saisi vihdoinkin mahan täydeltä ruokaa, kuten hän oli aina haaveillut. "Hyvä on." Putte vastasi. "Lähdetään vain. Ehkä siellä voisin myös toteuttaa haaveammattini joulupukkina. Ajattele, olisin ihka ensimmäinen possu joulupukki!" Putte pakkasi innoissaan hieman evästä mukaan, ja he lähtivät kohti kaupunkia. Aurinko alkoi painua jo mailleen. Kun Putte ja Pate pääsivät kaupungin laidalle, he olivat aivan uupuneita. "Lennän loppumatkan. En jaksa kävellä. Haittaako sinua jos menen edeltä?" Putte kysyi Patelta. "Ei haittaa.", Putte vastasi. Putte lähti lentoon. Hän lensi kohti kaupungin keskustaa. Ihmiset katsoivat häntä silmät pyöreinä. Putte hieman kummasteli, että eivätkö he ennen ole lentävää possua nähneet. Hän laskeutui ja päätti mennä kauppaan, koska hänelle tuli nälkä. "Päivää taloon.", Putte sanoi kun astui kaupan ovesta sisään. Ihmiset kaupassa järkyttyivät. Putte kysyi: "Mitä te tuijotatte?" Ettekö ole ennen puhuvaa possua nähnyt?" Kaupan omistaja soitti poliisin paikalle. Kun poliisi tuli, he veivät Puten kamarille kuulusteltavaksi. Häntä syytettiin kannibaalisuudesta, rähinöinnistä ja hulluuden levittämisestä. "En ole tehnyt noista mitään!", Putte kivahti. "Mitä outoa siinä on, jos osaan lentää, puhua, käytän vaatteita ja kävelen kahdella jalalla?" Poliisit katsoivat häntä järkyttyneenä. He soittivat jonkun puhelun ja yhtäkkiä jotkut valkotakkiset miehet tulivat hakemaan häntä ja pistivät hänet pakkopaitaan. Ja niin hän joutui mielisairaalaan loppuiäksi.

Sokkotreffien anatomia

Oletko koskaan kiemurrellut tuskissasi sokkotreffeillä, kun et ole keksinyt seuralaisellesi mitään sanottavaa? Teltan seinät kahisevat tuulessa. Olemme istuneet täällä jo kolme tuntia, enkä ole keksinyt mitään sanottavaa tuolle miehelle. Mies on iältään kenties viisikymmentä vuotta ja hänellä on pinkki irokeesi, keltaiset seksikkäät hampaat, tupakka suussa, mustat silmät, kaljamaha, toisessa kädessä Karhu-tölkki ja ihanat likaiset isot varpaat. Oivoi selkää alkaa jo kolottaa tässä iässä, olenhan minä jo 98 vuotta. Hiuksetki lähtee kohta päästä, kun haron näitä niin pirun vietävästi. Jumpelius soikoon monesti aamulla kerhotalolla, niin että lapsetkin herää. Noh kai minun on nyt pakko puhua. Kysyin häneltä hänen nimeään ja hän sanoi, että hänen nimensä on Totteus Paavo Ali-Pallervo. Olin sillee et umamaaaaaaaaaa mähän tykkään tosta nimestä. Sit se vaa kysy, että mikä mun nimi sit on sanoin vaa että, Anna-Riikka. Sit Se Totteus Paavo Ali-Pallervo oli sillee sullapas on muhkee nimi. Puhuttiin siinä sit kaikkee ja sen ikä oliki 32... Upsis, vähän nuorempi kun minä. Kun se sai tietää mun iän se laitto kädet nopeesti kulkustensa päälle. Huomasin, että sehän on mielissään. Siinä juteltiin tovi mukavia ja sitten se kysy mentäskö niille vai meille. Tietenkin niille. No lähdettiin siitä sitten käsikädessä niille minä rollaattorini kanssa kylläkin. Saavuimme Totteus Paavo Ali-Pallervolle ja menimme suoraan sänkyyn. Riisuimme vaatteemme niin pian kuin suikin ja niin me seksuaalisesti yhdyimme.

Jenny

Oletko koskaan kiemurrellut tuskissasi sokkotreffeillä, kun et ole keksinyt seuralaisellesi mitään sanottavaa? Näinpä minulla juurikin kävi. Seuralaiseni puhui vain itsestään ja kuinka hänen vaimonsa käski hänen painua syvimpään maanrakoon mikä maasta löytyy. Minä nyt en taas jaksa kuunnella sellaista potaskaa. Lähdin ja pesin kasvoni hotelli-ravintolan wc-tiloissa, ja vilkaisin peiliin, ja minä pelkään peilejä. Koin järkytyksen. Minulla on kauhea pottunenä, hampaani ovat kauhean harvat, sekä en ole pessyt hiuksiani 15 vuoteen. Seuralaiseni joka sanoi lähtiessään minulle että älä soita minulle, ja tiedoksi näytät aivan harakalta. Kävelen kotiin, huomaan postilaatikostani puuttuvan sukunimeni ja joku on korjannut siihen pelkän Jennyn. Yritän tutkia nettideitti-sivustoa mutta turhaan, kuka nyt viisikymmentävuotiasta tapailisikaan. Kaikki arvostelevat työtäni ja sanovat että miten olen päässyt putkimieheksi kun siinä tarvitaan järkeä. No onnekseni minulla on piilevä kyky. Pystyn muuntautumaan harakaksi tarvittaessa, se on hyvä sillä mieleni tekisi kostaa niille jotka pilkkaavat minua. Olen iloinen siitä että olen harakan näköinen, sillä inhoan kauneutta ja laittautumista, ei ihmekään ole että pelkään sitä. Ny on joka vuoden paraati jossa esiinnyn harakkana. Se on ainoa iloni ja muutkin pitävät siitä. Paraati loppuu juuri ja tanssimme. Silloin kuului ääni radiosta:" Ja he kaikki tanssivat ripaskaa Rammsteinin tahtiin.

ADOLF PURSKAHTI ITKUUN JA HALASI KAVEREITAAN

”Hei haloo, nää on bileet!” Lenin huusi ja kumosi uuden viinashotin kurkustaan alas. Hänen vieressään Stalin tanssi shortseissaan vähäpukeisten tyttöjen kanssa. Adolf istui nurkassa Mussolinin kanssa ja kilpailivat siitä kumpi oli nopeampi muuttumaan puudeliksi. Heillä molemmilla oli erityinen kyky muuttua puudeliksi, Adolf muuttui pinkiksi ja Mussolini siniseksi. Adolfin voitettua kisan Lenin ja Stalin kantoivat suuren Louis Vuittonin laukun muotoisen kakun sisään huoneeseen. Kakussa oli 147010 kynttilää koska niinhän monta vuota Adolf täytti. Kun kakku oli syöty rykäisi Mussoli kovaan ääneen saaden muiden miesten huomion ”Mulla olis Adolfille pieni syndelahja minkä tilasin Ebaysta, toivon et tyksit siit” Ja niin hän kävi hakemassa suuren paketin ja ojensi sen Adolfille. Adolf repi lahjapaperit ja alta paljastui upouusi Louis Vuittonin aitonahkainen laukku. Adolf purskahti itkuun ja halasi kavereitaan. Ei ihme että hän oli onnellinen sillä olihan Vuittonin laukku ollut hänen pitkäaikainen unelmansa. Kun lahjat oli annettu päättivät miehet lähteä baariin juhlistamaan Adolfia. Matkalla he törmäsivät johonkin ja kun Adolf meni ulos katsomaan mihin he olivat törmänneet hän löysi tieltä natsipukuun pukeutuneen miehen jolla oli orava sylissään. Adolf säikähti sillä eniten maailmassa hän pelkäsi oravia ja natseja ja nyt he olivat hänen edessään ja vielä yhtä aikaa! Adolf pinkaisi juoksuun ja juoksi läheiselle hautausmaalle joka sattui olemaan hänen työpaikkansa. Käppärän hautausmaan hautaus-urakoitsijana hän oli ollut jo 100 vuotta. Hän juoksi tuttuja polkuja pitkin ja juoksi ja juoksi aina Juseliuksen mausoleumille asti. Hänen pörröiset hiuksensa olivat yhä enemmän pörrössä, hänen suuret silmänsä laajentuneet kauhusta ja hänen suunsa, joka oli aivan kuin Bratzilla oli pyöreänä kauhusta. Hengityksen tasaannuttua ja hänen hieman rauhoituttuaan, käveli Adolf kohti kotia. Koko matkan hän katseli pelokkaasti ympärilleen, josko oravia tai natseja tulisi vastaan. Porissa oli maailmanlaajuinen suuri cosplay-tapahtuma ja teemana oli toinen maailmansota. Adolf ei pystynyt käsittämään miksi ihmiset järkyttyivät kuultuaan hänen nimensä. Hän ajatteli että muut olivat kateellisia hänen erikoisesta nimestään. Tultuaan kotiin hän huomasi jonkun olevan asunnollaan ja pitävän kamalaa meteliä. Hän meni varovasti sisään ja katsoi olohuoneeseen. Olohuoneessa istui possu kaljatölkki kädessään ja hänen uusi laukku viressään. Possu katsoi häntä ilkeästi johon Adolf sanoi ”Siis OMG mitä sä teet mun kämpäs siis luuleksä olevas joku ihmine vai. Painu takas sinne mist tulitki!” Eläin katsoi häntä ilkeästi ja sanoi ”LOL”. Ja niin possu kakkasi seinät täyteen.

Herrasmies auttaa

"Et viittis rummuttaa siellä päätäs seinään!", karjuu Marin naapuri. Marin, 2-vuotiaan yksin asuvan, hörökorvaisen, perunanenäisen vauvan naapuri. "Hän ei sitten koskaan osaa olla hiljaa... Ääk!!!" Raivosi Mari nähdessään peilikuvansa. Ei ihme, että hänellä on tuollainen pelko nähdä oma peilikuvansa, kun on asunut koko kaksi vuottansa yksin, isossa talossa. Itseasiassa kattohuoneistossa, ja vielä Helsingin keskustassa. Ja eihän se ole ainoa ongelma, mikä Marilla on... Hän skitsoo kaikille, kenet näkee. Jopa kadulla, ihan tuntemattomalle ihmiselle. Hän on kuitenkin niin pieni vasta, että ei voi hakea apua. Sillä kukaanhan ei ottaisi häntä tosissaan. Marin täytyy varmaan vain kestää elämäänsä sellaisena kuin se on. Mutta eräänä päivänä eräs herrasmies kävelee häntä vastaan kadulla. Juuri kun Mari on lyömässä häntä kasvoihin, hän ottaa Marin kädestä kiinni ja sanoo: "Miksi teet noin? Tiedän, kuka olet. Olen seurannut ja tarkkaillut sinua koko elämäsi ajan, mutta en tiedä miksi teet noin". "Mitä se sua kiinnostaa?!" Mari tokaisee miehelle. "Hei! Lopeta tuo... Ja se kiinnostaa minua, koska olen sinun... Sukulaisesi", herrasmies sanoo. "Mitä?" Mari ihmettelee suu ja silmät ammollaan ihmetyksestä. "Kyllä. Olen sinun veljesi", mies sanoo hymyillen. "Olisin tullut jo aikasemmin pelastamaan sinut, mutta vanhemmat kielsivät. Et ole koskaan edes nähnyt heitä, mutta voin sanoa... He ovat ilkeitä. Mutta nyt kun he ovat vankilassa, minä ehdein tulla tänne. He saavat myös siellä apua 'ongelmiinsa' siellä... Katsos niiden takia he antoivat sinutkin pois. Mutta nyt kaikki on hyvin. Varsinkin, kun minä tulen nyt auttamaan sinua sinun ongelmissasi. Kyllä... Tiedän niistä myös", "Ai... No kiitos", sanoo Mari, hymyillen ensimmäistä kertaa elämässään. Ja niin Marin elämä parani. Näin kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin, voi nähdä Marin toimivan lääkärinä Helsingin keskustan sairaalassa.